Ärsyttääkö, kun saumurista menee langat sotkuun? Tai kun trimmerin siima katkeilee koko ajan? Pitäisikö sinun välttämättä saada uusi auto, koska naapurilla on sata heppaa enemmän? Kun kiukultasi pystyt, ota pari tuntia aikaa itsellesi ja mene Kangasniemen viljamakasiinissa sijaitsevaan museoon.
Tarja Virmala
Museon oven edessä on nälkävuosien aikana kuolleiden muistomerkki. Heitä oli Suomessa satoja tuhansia vuosina 1866-68. Kato kävi monena vuonna peräkkäin eikä viljaa ollut. Ihmiset kuolivat nälkään ja kulkutauteihin joskus isoisäni isän nuoruusvuosina. Jos sen suhteuttaa ihmiskunnan ikään, siitä ei ole kuin pieni humaus.
Ihmiset alkoivat käyttää työkaluja 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Siitä on 600 000 vuotta, kun ihmisen aivot suurenivat jostain syystä äkillisesti. Äly alkoi kasvaa. Tämä aikajana kädessä museokäynnistä saa irti eniten. Ymmärtää, miten nopeaa teknologinen kehitys on ollut meidän ja vanhempiemme elinaikana. Ja ryhtyy miettimään, miten voisimme tehdä jälkipolvien elämästä turvallista ja hyvää.
Vielä viime vuosisadan alussa kahdeksanhenkinen perhe asui savutuvassa. Pohdiskelimme kuvaaja Kristiinan kanssa, että puupenkeillä on nukkunut kaksi ja pöydällä yksi ihminen. Sänkyjä oli vain kahdelle. Savutupa on esillä Kangasniemen kotiseutumuseossa.
Pöydällä oli lamppu: pitkäjalkainen päreen pidike. Yritimme kuvitella, mitä perhe, äiti ja isä sekä kuusi lasta, teki talvisin, kun valoa oli vain kuusi tuntia. Ja loppuaika vietettiin pilkkopimeässä päreen valossa. Tuli rätisi uunissa ja savu tuprusi tupaan. Se nousi kattoon ja jätti alas tilaa hengittää.
Jatkoimme matkaamme tutustumaan vanhoihin työkaluihin ja pieneen apteekkimuseoon. Löysimme tuberkuloositautisen sylkykupin ja ruumiinkantolaudan. Nykyisiä ihmisiä ei niin kaposella laudalla juuri kannettaisi, koska arkkujakin on tarve suurentaa. Käyvät ahtaiksi.
Hammaslääkärin tonget ja kaiveluraudat aiheuttivat suoranaista vatsanvellontaa. Eikä puudutusaineita ollut. Auts. Millä ne mahdettiin desinfioida?
Aika raskas oli hiilillä täytettävä silitysrauta, jossa oli savupiippu. Kenkiä tehtiin enne tuohesta ja paperista. Muistan, kuinka isä kertoi äitinsä ottaneen häneltä huhtikuussa kengät pois ja syyskuussa ne sai takaisin.
Pyykkikoneen esiaste oli puinen tynnyri, jossa oli kampi kyljessä. Sisällä oli hyrrä, joka pyöritti pyykkiä. Valistimme museolla ollutta nuorta naista, että se oli pulsaattorikoneen esiaste. Ja sitten ymmärsimme, ettei nuorella naisella ollut aavistustakaan siitä, mikä oli pulsaattorikone. Vähän kuin olisimme kehottaneet lähettämään faxin.
Työkaluja ja vaatteita katsellessa valkeni se, mihin kaikki aika käytettiin: vaatteiden ja tarvekalujen valmistukseen. Puisessa satulassa ei ollut naulan naulaa. Pesuvadit olivat laakeita puisia paljuja. Kauhat, lusikat ja hierimet oli tehty puusta. Haravoissa oli puiset piikit.
Pellavat kasvatettiin pellossa, käsiteltiin pitkän prosessin aikana langaksi ja sitten kudottiin kankaaksi. Kankaasta ommeltiin käsin (pimeässä päreen valossa ehkä) kaikki vaatteet. Saumat olivat lujia ja kestävyydeltään aivan eri luokkaa kuin nykyajan henkat ja maukat. Vaatteita pidettiinkin monta vuotta ja siirrettiin sukupolvelta toiselle.
Vaatteet olivat pieniä, koska ihmiset eivät olleet näin suuria. Heillä oli niukasti ravintoa, eikä epäterveellisiä herkkuja ollut. Kauhaa vuoleskellessa ei mussutettu sipsejä. Koska ihmisellä on nyt niin vähän käsillä tekemistä, olemme korvanneet sen napostelulla.
Museokierros sai minut ajattelemaan muutamaa asiaa. Ensinnäkin me nykyihmiset pääsemme arkipäivän puuhista niin helpolla, ettei kannattaisi ihan pikkuasiasta ryhtyä kitisemään.
Toiseksi teknologinen kehitys on ollut niin huimaa teollistumisen jälkeen, että siitä seuraa taas kaksi isoa kysymystä: kuinka ihmisen aivot kestävät digitalisaation aiheuttamat ilmiöt ja kuinka maapallomme pystyy kantamaan tämän järkyttävän luonnon kuormituksen?
Jotta ymmärtäisi nykypäivää, olisi hyvä olla perillä historiasta. Kulutuksen kasvuloikka on ollut sen verran pitkä, että sille on tehtävä jotain pian. Parin sukupolven takaisien esi-isiemme elintavat ovat kuormittaneet maapalloa vain hitusen verrattuna meidän elintapoihimme.
En minäkään muuttaisi enää savupirttiin. Enkä kirjoittaisi näitä tarinoitani kosmoskynällä paperille, vaikka äiti ja isä vielä tekivät niin. Mutta käynti museossa pisti kyllä miettimään, voisinko parsia ne rikki menneet sukat ja olla ostamatta heti uusia.
Kangasniemen kotiseutumuseo
Kirkonkylässä, kirkkoa vastapäätä sijaitseva kotiseutumuseo toimii vuonna 1913 valmistuneessa viljamakasiinissa.
Blogi on osa sarjaa, jossa valokuvaaja Kristiina Procope-Hietanen ja kirjoittaja Tarja Virmala kiertävät yhdessä Kangasniemen nähtävyyksiä.
Kristiina Procope-Hietanen 
Tarja Virmala