Monta kertaa Kangasniemellä kulkiessani olisin halunnut mennä ajassa taakse päin. Kiinnostaisi niin nähdä, miltä vanhojen talojen pihapiirit näyttivät viisikymmentä tai sata vuotta sitten.
Tarja Virmala
Olen usein kuljeskellut kesämökkitonttimme yläreunan metsikössä ja miettinyt, mikä maisema siitä avautui viime vuosisadalla sotien jälkeen. Silloin, kun Suomea rakennettiin uudelleen ja kun suuret ikäluokat syntyivät. Tai millainen näkymä oli 100 vuotta sitten.
Oikealla on suuri monttu. Vanha perunakuoppa ehkä. Mummolassakin oli sellainen, ja pikkutyttönä leikimme siellä serkkutytön kanssa kotista.
Kerran säikyttelin lehmiä kyyristymällä kuoppaan. Pomppasin sitten sieltä kiljuen ylös, kun Lemmikki oli tarpeeksi lähellä. Lehmällä on lehmän hermot. Tuskin räpäytti lautasen kokoisia silmiään ja niiden pitkiä ripsiä.
Montun vieressä on suuri kivikasa. Niitä on ympäri tonttia. Mikä hikimäärä onkaan virrannut kiviä pellolta kerätessä. Savon kivet ovat erilaisia kuin mummolassa Pohjois-Karjalassa. Ne ovat rosoisia ja murenevia, mummon pellolla sileitä ja tiukkoja.
Metsikössä kulkee siellä täällä vanhoja ojan uria. Ensimmäinen mökkiläinen tuli saareemme 60-luvulla. ”Silloin siinä teidän tontillanne oli lehmihaka ja alempana kasvoi ruista. Poimimme tästä ahomansikat ja tuosta kanttarellit”, kertoi mökkinaapuri.
Kuvat: Kristiina Procope-Hietanen
Olisipa minulla aikakone. Haluaisin niin siirtyä vilkaisemaan sitä aikaa, kun saareen kuljettiin kinttupolkua. Kun sähköjä ei ollut ja kun rannassa heilimöi ruis. Kun vastarannalla lehmät joivat vettä ja viilensivät vatsaansa rantavedessä.
Haluaisin matkustaa aikaan, kun edellinen omistaja hyppi pikkupoikana rantasaunan katolta veteen. Päiviin, jolloin kuhankeittäjä lauloi koivun oksassa kaikessa rauhassa eikä kukaan osannut olla sen huomisesta huolissaan.
Kun tulimme Kangasniemelle, mökkitontillamme oli lähde. Siinä oli vettä keväisin, mutta juhannukseen mennessä se oli kuivunut. Naapuri kertoi, että hekin hakivat ennen veden lähteestä. Sitten edellinen omistaja oli tullut ahneeksi. Hän yritti suurentaa lähdettä jysäyttämällä pötkön dynamiittia sen pohjalla.
Lähde suuttui. Se lakkasi itkemästä eikä tullutkaan isommaksi. Vettä se antoi vain vähän keväällä.
Kuvat: Kristiina Procope-Hietanen
Kylien raitteja kävellessäni löysin Paavon talon, suuren hirsirakennuksen, jonka pihapiiri pysäyttää. Taloa katsellessa mielikuvitus saa siivet. Näen pihamaalla hevosia, pieniä lapsia, kanoja. Taaempana lampaita, laitumella lehmät ja vasikat.
Miehillä on valkoiset pellavapaidat, pussihousut ja henkselit. Naisilla mekko ja esiliina. Isäntä käyskentelee pihamaalla, emäntä seisoo portailla lapsi sylissään.
Vanha emäntä katselee tuvan ikkunasta ja isäntä tekee aitan edessä saunavastoja. Renki kiusoittelee piikaa aitan nurkalla, koira nostelee koivun alla kulmiaan ja kissa venyttelee kuistilla auringon lämmössä. Kaikki silkkaa mielikuvitusta.
Soipukan talon pihamaalla seisoo jättimäinen kuusi. Sen oksat ovat käsivarren paksuisia ja kasvavat tiheästi. Puun ympärysmitta on yli kolme metriä. Talon, riihen ja aittojen välissä haaveillessani puristan silmät kiinni. Yritän kuvitella, millaista täällä oli silloin, kun talon hirret vielä tuoksuivat nuorelta.
Silloin, kun riihestä kuului varstan jytke ja kun laitumella märehti itäsuomalainen lehmä. Mitkä linnut liversivät pihapiirissä silloin, kun tallissa oli muutama hevonen eikä yhtään autoa? Varmaan pihapiiri täynnä kottaraisia ja pääskyjä, keltasirkkuja, varpusia, peippoja…
Muutaman vuosikymmenen aikana tuli sähkö, radio, puhelin, televisio, tietokone, taskupuhelin, internet, puheen tunnistaminen, robotit, tekoäly…
Piisit kylmenivät ja maaseutu tyhjeni humauksessa. Maailma muuttui niin nopeasti, että oli vaikea pysyä mukana. Maalaisromantikon sielustani palanen jäi jonnekin viime vuosisadalle.
Tarja Virmala on Kangasniemen mökkiasukas, mutta harkitsee parhaillaan muuttoa tänne pysyvästi.
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.