Kangasniemeläinen uusi ystäväni kiitti siitä, että olin niin mukana hänen harrastuksessaan. Totta kai, sillä vierellä kulkeminen tuo iloa elämään. Osallistuminen antaa uusia kokemuksia. Mukaan ottaminen on vielä parempaa.
Tarja Virmala
Kun muuttaa ummikkona uudelle paikkakunnalle, tuntee alkuun itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Korona-aika heittää bensaa liekkeihin. Ei voi tavata ketään, ei mennä tapahtumiin eikä vähään aikaan edes kahvilaan.
Erakko ei kaipaa toisia ihmisiä. Mutta tavallisesti ihminen tykkää, kun joku tuoksuu lähellä. Kun hän koskettaa, sanoo jotain. Vastaa iloosi ja on mukana surussasi. Syö kanssasi ja katsotte yhdessä, kun aurinko laskee.
Viestintäkykymme ja -halumme ovat parantuneet vuosien saatossa. Se näkyy arkielämässä. Me jurrikat olemme tulleet vastaanottavaisemmiksi. Yhä useampi nyökkää kadulla tai hiihtoladulla vastaan tullessaan. Antaa merkin siitä, että väylä on auki ja voidaan vaihtaa pari sanaa.
Mikään ei lepytä stressiä paremmin kuin toisen kanssa nauraminen. Kireydet kaikkoavat, kun pissit meinaa tulla housuun ja mahaan sattuu.
Siilinjärveläinen nuoruudenystäväni oli sanavalmis ja suora. Oltiin siis sielun siskoja. Veistelimme monesti sanan säilää keskenämme tai jossain porukassa. Kun oikein sananrieska kohoili, hän sanoi: ”Kyllä nyt sipeltää.” Hyvää tilannehuumoria ja -komiikkaa ei voita mikään.
Olisi hauskaa sipeltää jonkun kanssa oikein kunnolla niin, että vatsanahka laulaa. Tuleehan se päivä vielä.
Kuvat: Kristiina Procope-Hietanen
Sosiaalinen media korvaa vuorovaikutuksen tarvetta vähän, muttei kaikkea. Ja some valitettavasti nostaa ihmisen ilkeyden näkyviin. Miksi pitää ilkeillä ja tylyttää, kun ystävällinenkin voisi olla. Lempeydellä saa enemmän aikaan kuin vihalla.
Puhelin lievittää pahinta seuran kipua, muttei se paranna sairautta. Virtuaaliosallistuminen voitelee suurimpia seurustelun puutteen haavoja. Verkkotapahtumista kuitenkin puuttuvat ilmeet, hälinä, katseet, kehonkieli, nauru ja puheen sorina. Kuin ajaisi pimeässä puolivaloilla.
Elämässä hienointa on osallistuminen ja mukana olo. Suurimmat oivallukset syntyvät vuorovaikutuksessa. Yksi sanoo yhtä, toinen toista. Ja sitten niiden yhdistelmästä syntyy oivallus. Muilta ihmisiltä ja heidän elämästään voi oppia paljon.
Osallistumalla voi elää elettyä elämäänsä uudelleen, kun jakaa omaa osaamistaan. Hienoa, kun kaveri oppii yhteisellä matkalla hiihtämään. Palkitsevaa, kun mökkinaapurin tyttö oppii ohjaamaan venettä melalla. No nyt hän hoksasi tämän jutun neulomisesta. Voi sitä onnistumisen riemua, jonka molemmat saavat.
Kun eri sukupolvet ennen vanhaan elivät yhdessä, oli aina vanhempi ja viisaampi läsnä. Häneltä saattoi kysyä. Nykynuoret eivät paljon kysele. Menevät eteenpäin periaatteella osaan minä itsekin. Ja sitten katselet vierestä, kun ne sössivät samat virheet kuin itse aikoinaan teit. (Ehkä mekään emme kuunnelleet, aika vaan kultaa muistot😊)
Syrjäytyminen ja ulkopuolelle jääminen on ikävä ongelma. Syrjässä elää aivan liian moni nuori ja vanha. Korona-aikana ihmiset ovat vielä enemmän yksin kuin normaalisti.
Kirjoitukseni otsikko oli tähän kappaleeseen saakka ”Mukana oleminen on elämässä parasta.” Viime metreillä ymmärsin, että vielä parempaa on mukaan ottaminen. Yhdenkin syrjäytymisvaarassa olevan, yksinäisen, paitsioon jääneen, ikävissään olevan ihmisen matkaan houkuttelu on vieläkin parempaa, tärkeämpää ja palkitsevampaa.
PS. Pyysin tähän blogiini kuvituksen uudelta ystävältäni Kristiina Procope-Hietaselta. Ihmisetkin ovat laumaeläimiä. Puhuttelevin on kuva, jossa hanhi lentää joutsenten joukossa. Siinäpä meille paljon ajateltavaa.
Tarja Virmala on Kangasniemen mökkiasukas, mutta harkitsee parhaillaan muuttoa tänne pysyvästi.
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.