Koska naistenlehdet eivät kirjoita tavallisista ihmisistä, heistä ei saa tietää kotisohvalla istumalla. Mutta paljon voi havainnoida kyläteillä.
Tarja Virmala
Kenkien alla tuntuu vahva ratina. On kuin kävelisi näkkileivän murujen päällä. Pakkanen on piipahtanut yöllä ja huiskinut hilettä ympäriinsä. Eilen vielä kosteana roikkuva näkymä on nykäisty viisi milliä ylös. Se näyttää kirpeältä, ryhdikkäältä ja raikkaalta.
Metsätien varresta kuuluu hiljainen humina. Laiskasti liikkuva tuuli heiluttaa kuusenlatvoja etelästä pohjoiseen. Joskus korahtaa korppi. Muuten tienoo on vaiti.
Järven pintaan on syntynyt hento jää. Kärpänen sitä kestäisi kävellä ja hyttynen myös. Mutta kumpikaan ei ole nyt tässä.
Kylätiellä on vain minä ja kaksi vehnäterrieriäni. Kävelemme pitkää suoraa ja yhtäkkiä koirat kiskaisevat lujasti. Tien vieressä makaa kuollut lumikko. Se nousee soraisesta tiestä selvästi esille.
Lumikko on harvinainen näky. Parikymmentä vuotta sitten mökkeilymme alkuaikoina niitä näki talon alla useammin.
Vasemmalla kohoaa korkea kuusiaita. Ne ovat täällä Savossa tavallisia. Synnyinseudullani Pohjois-Karjalassa kuusiaitoja näkee harvemmin.
Kuusiaidan takana on iso talo. Talot ovat täällä keltaisia ja katot punaisia. Aika usein talot ovat myös suuria.
Tässä osoitteessa asuu jo ikääntynyt vaimo ja mies. Vakka ja kansi. Sellainen onnellisen näköinen pitkässä liitossa ollut pari – yhtä harvinainen kuin lumikko.
Pihamaalla ei ole heinäkään vinksallaan. Kerran kevättalvella kävellessäni katselin heidän pihamaallaan aitan edessä kuivumassa olevia pyykkejä. Ne roikkuivat narussa lankasuoraan ripustettuna. Farkutkin.
Jos naistenlehtiä kiinnostaisi tavalliset ihmiset, tästä talosta saisi mielenkiintoisen jutun. Siinä kerrottaisiin pariskunnasta, jossa mies ja nainen ovat kasvaneet toistensa kaltaisiksi. Näyttää kuin heidät olisi tehty samasta puusta.
Molemmat ovat hoikkia, hyväkuntoisen ja reippaan näköisiä. Puhe kulkee sekä mieheltä että naiselta. Kumpikin on lukenut joka päivä lehtensä. Sen kuulee jutustelusta. Tuntevat kaikki ja tietävät paljon.
Fiksuja ja iloisia. Ystävällisiä ja avuliaita. Täydellisyyteen pyrkiviä molemmat. Kerran katselin rouvaa S-marketin kassalla. Moni kuntosalilla rehkivä olisi ollut kateellinen niistä ojentajista. Ruumiillinen työ pitää lihaskunnon kohdillaan.
Emännän joulupiparit onnistuvat varmasti aina. Ja mies kaataa puun millilleen sinne, minne pitikin. Olivatko he sellaisia jo nuorena? Vai kasvattiko toinen toista? Tai tulivat ehkä molemmat puolitiehen vastaan? Veikkaan, että aihiot olivat olemassa, mutta puolitiehen vastaan he kävelivät. Yleensä se on pitkän ja onnellisen liiton salaisuus.
Koska naistenlehdet eivät kirjoita tavallisista ihmisistä, heistä ei saa tietää kotisohvalla istumalla. Mutta paljon voi havainnoida kyläteillä. Siksi me, kaksi vehnäterrieriäni ja minä, kävelemme Kangasniemen kylänraiteilla. Ja koska olen jäämässä pois työelämästä, kävelemme entistä useammin. Maailma kiinnostaa.
Tarja Virmala on Kangasniemen mökkiasukas, mutta harkitsee parhaillaan muuttoa tänne pysyvästi.
Hän on jäämässä pois yli neljäkymmentä vuotta kestäneestä työelämästä ja haluaa ottaa sieltä mukaansa vain kirjoittamisen. Melkein koko uransa Tarja on ollut viestintätehtävissä yrityksissä ja järjestöissä.
Tarjalla on kaksi koiraa, joiden kanssa hän kävelee paljon. Hän myös maastopyöräilee ja soutaa vuorosoutuveneellä pitkiä retkiä.
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.