Koira on ollut vuosituhansia ihmisen paras ystävä. Ensimmäinen koirani vietti parhaat hetkensä Kangasniemellä ja lepää täällä ikuisesti. Ikävöin sitä aivan kuten rakkaita läheisiäni. Kaipuu on erilaista, mutta yhtä väkevää.
Tarja Virmala
Syksy on synkkä ja roikkuu märkänä. Silmien edessä leviää toinen toistaan muistuttavien harmaasävyjen paletti. Kirkkaat värit ovat matkoilla toistaiseksi.
Kävelemme koirien kanssa saaren itärantaa. Puulan vesi on kirkasta ja kylmää. Hieno hiekka kuultaa kitinvärisenä sen alta.
Kuljemme täällä nykyään harvoin. Saaressa oli päätehakkuu ja polusta tuli vaikeakulkuinen.
Pysähdymme istumaan kalliolle, jossa jo edesmennyt vehnäterrierini Heta sai aina hepulin. Se ajoi häntäänsä takaa, piehtaroi jäkälässä ja juoksi kalliolla rinkiä. Pian se oli sekamelska karvoja, varpuja ja jäkälää. Seisoi hajareisin ja huojui – pää oli pyörällä karusellijuoksusta.
Häntä heilui iloisesti, kieli roikkui ulkona ja kimalteli pieniä vesipisaroita. Silmät loistivat onnesta. Yhtenä noista hetkistä sen päätin: tämä on Hetan kallio.
Etelään aukeavat Nakkar- ja Piipanselkä. Vastapäätä idässä on Kurppaniemi. Edustalle jää karikko, jolla usein pesii lokki. Kaukana siintää Puulansalmen suu.
Kuljimme koirien kanssa ennen hakkuuta saaressa liki päivittäin. Korkeimmalla kohdalla oli jyhkeä sekametsä. Sieltä löytyi supin ja mäyrän pesiä, mustikoita ja suppilovahveroita.
Keskellä metsää kasvoi muutama mojova haapa. Joinakin kesinä niiden alla jo varisseiden lehtien seassa kasvoi mattona mustia torvisieniä. Keräsimme niitä monta suurta korillista. Minä kyykin maassa, ja koirat nuuskivat ympäristöä.
Sitten tuli talvi, jolloin metsäkone nousi mäen päälle. Se kaatoi puut ja jätti ryteikön jälkeensä. Seikkailumme satumetsässä loppuivat.
Heta oli ensimmäinen koirani – kuningatar: ylpeä ja oman arvonsa tunteva. Muuliksikin sitä joskus kutsuin, kun se polkujen risteyksessä halusi kulkea omaan suuntaansa. Nojasi painollaan kaulapantaan eikä koskaan kiskonut. Hienovaraisesti vain katsoi minuun: ”Eikös nyt mennä kuitenkin tänne.” Usein mentiin.
Heta, Sandmarks Henrietta, tuli Puulalle lokakuussa 2006. Se oli juuri luovutettu meille. Olimme lähdössä mökille, ja lattialla oli iso kassi. Se kiipesi välittömästi laukun sivutaskuun: ”Minne tahansa menettekin, minä tulen myös.”
Heta pyöri yhdessä syksyn lehtien kanssa mökkirinnettä alas. Pieni tummanruskean- ja mustanpuhuva mytty, kasa koivunlehtiä, hontelot jalat, tassu ja toinen tassu, parta ja hännän vipukka.
Heta rakasti Kangasniemeä. Se nousi takapenkillä ylös heti, kun tulimme hiekkatielle. Ja voi sitä menoa, kun se pääsi autosta pihamaalle. Piha oli täynnä vehnärinkulaa.
Sunnuntaisin Heta oli sitä meiltä, ettei minnekään lähdetä. Se pisti etutassut maahan, seisoi perä pystyssä vinkeä katse kuononsa päällä: ”Jäädään tänne.” Hetan häntä heilui kahdella tavalla: tyvestä asti hännän päähän saakka vipattaen tai kiertämällä loivaa ässää. Sunnuntaisin nähtiin ässää.
Heta nukkui pakkasellakin ulkona. Illalla kannoimme sen sisään korituolista, kun kylmä paukkui nurkissa ja koivut jäätyivät kipakasti narskuen.
Kuningatar tykkäsi veneillä. Se heilutti häntäänsä kaikille vastaantuleville veneille, mutta saunalautalle se nosti kiukkuisen rähinän. Mokomakin järvimaiseman rumistus.
Kuva: Tuula MacIntosh
Koira on ollut ihmisen paras ystävä 11 000 vuotta. Eikä ihme. Sen kiintymys on ehdoton ja uskollisuus luja.
Sitten Heta satutti jollain retkistään suunsa. Alkoi itkun, pelon, ahdistuksen ja hiipuvan toivon vuosi. Lääkekuureja ja leikkauksia. Epätoivoa ja uskoa.
Vietimme viimeiset Hetan kuukaudet Kangasniemellä, sen onnelassa. Sitten eräänä aamuna se lähti. Otti etutassuilla kesätuulen hännästä kiinni. Piti lujasti ja alkoi kieppuen nousta korkeuksiin. Katosi karva karvalta. Viimeisenä näin sen tummat anturat, jotka olivat kulkeneet kanssani yksitoista vuotta.
Viisi tummaa varvasta loittoni kypsän kesän taivaalle ja painoi samalla jäljen sydämeeni. Painallus puristi herukan kokoiset kyyneleet.
Juoksin henkeä haukkoen ja täristen naapurin terassille. Join viskin. Ja sitten toisen.
Heta nukkuu ikiunta Kangasniemellä pihassamme suviruusun alla. Syyskuun toinen on Sinikan nimipäivä. Sinikan päivänä lähti ensin äiti ja sittemmin Heta.
Tuo kesän viimeisiä henkäyksiä huokuva päivä täyttyy joka vuosi muistoilla, lämpimillä mielikuvilla, hymyllä, naurulla – ja puristavalla kaipuulla. Kaksi erilaista ikävää. Molemmat sydäntä suurempia.
Tarja Virmala on Kangasniemen mökkiasukas, mutta harkitsee parhaillaan muuttoa tänne pysyvästi.
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.