Hienointa Kangasniemellä on Puula. Parhaiten siitä pääsee jyvälle soutaen tai meloen. Muistojen kukkarossa on monta hienoa reissua.
Tarja Virmala
Kangasniemellä on uusi kunnan eläinlääkäri, hauska ja utelias mies. Hän kysyi, mikä täällä Kangasniemellä on hyvää. Ja että, mitä täällä kannattaa tehdä. Tuli pitkä vastaus. Otan siitä vain sen osan, joka koski yhtä kesäretkeä.
Tapasin Puulan Kävijöiden kirkkovenesoudussa pari kesää sitten Pirkon. Huomasimme pian, että meillä oli yhteinen ongelma: vuorosoutuvene eikä ketään soutukaveria.
Siitä alkoi Puulan koluaminen pienveneellä. Sitten välähti, että soutaisimme mökiltä Kangasniemelle. Moottoriveneellä retki oli tekemättä, koska matka oli liian pitkä. Ennen näkemättömät vedet houkuttivat.
Hullua ei tarvitse montaa kertaa houkutella.
Puolipilvinen aamu, tuulta pari metriä sekunnissa ja lämpöä kaksikymmentäkaksi. Repussa kahvit, eväsleivät, kartta ja omena. Mehukanisteri kyytiin ja menoksi. Toinen istuu airoihin ja toinen melan varteen, vaihto vartin välein.
Apajalahdesta startti aamulla. Lokit kirkuvat, kuikka huuhtoo nokkaansa ja pellon perältä kantautuu heikko kuorsaus.
Haukkaselältä vedetään Vuorisalon ja Mökärien välistä. Siniharmaa taivas värittää Puulan samaan sävyyn. Edessä leijuu kesäpäivän seikkailu. Perhoset hieman heruttelevat vatsassa siipiään.
Vuoronvaihto ja vetoja kohti Simpiää. Kallioisella luodolla lokki ruokkii poikasiaan, vantteria keltanokkia valkaisemattomissa asuissaan. Tuuli pysyy lempeänä, aallot aisoissa.
Edessä uusi selkä, Törö. Kaikki näyttää samalta ja suuntaa pitää pohtia. Ei olla koskaan käyty täällä. Kaakkoon mantereen ja saarten välistä. Baana näyttää säyseältä.
Simpiänselkä liplattaa laiskasti. Hienot kallio, komeat kalliot, nätti mökki. Kuikkaparvessa lipuu yksitoista lintua. Päästävät äänettömän veneemme lähelle, katoavat kaikki yhtä aikaa. Sitten pulpahtaa pää ja tikarinokka, toinen, kolmas ja kohta kaikki. Kurahtelevat lipuessaan meistä pois.
Meloja huutaa vasenta ja vielä vasenta. Jarruta! Oikea, toinen oikea, vielä kolmas. Puula on täynnä pinnan alla lymyäviä kiviä, joissa kevyt vene särkyy. Onneksi ei kolahda.
Haukiselältä Sammakkoselälle ja keula pohjoiseen. Sammakkoja ei kuulu, mutta vatsa kurnii. Sammakkosaarten edessä on kivikkoa. Pujottelemme ilman kolinaa kalliolle. Kahvi höyryää ja ruisleipä maistuu taivaalliselta. Muutama mehuhörppy ja matkaan.
Lapinsalo, Ukonniemi ja soutupenkki päättää ryhtyä narisemaan. Pirkko kyykkii veneen pohjalla. Öljyä kehiin ja matka jatkuu. Venereittiä vuorotellen soutaen etenemme kirkkoa kohti. Keskellä selkää nousee eteen valaanselkä. Laakea kivi lotkottaa aivan venereitin kupeessa. Oikealta ohi, hui!
Lumpeet hohtavat valkoisina. Kuikat huutavat ja silkkiuikku piileskelee kaislikossa. Lokki lentää venettämme kohti. Jättää tällä kertaa ampumatta ja päästää meidät siisteinä perille. Hikisiä ollaan, muttei lokin roiskeessa.
Aamupäivässä kertyi matkaa 42 km ja hienojen kokemusten ketju.
Seuraavana päivänä soudetaan takaisin. Kiinnostaa, miltä sama järvi näyttää iltavalossa. Starttilaukaus ammutaan iltapäivällä porottavassa auringossa. Tuuli ei värähdäkään. Järven pinta on peiliä. Lokit kirkuvat, airo narisee ja vesi tippuu kirkkaana kuin Koskenkorva airon lavasta. Tunnelma on epätodellinen. Puula on rasvatyyni, aurinko häikäisee ja veden pinnan rikkoo vain airon sukellus.
Joka suunnassa jyrisee. Pohjoinen, itäinen ja läntinen taivaanranta ovat mustansinisiä. Asetamme ajatuksemme siihen, etteivät ne päälle tule. Eivätkä tule.
Tuuli herää etelästä. Rikkoo peilin ja nostaa aaltoja. Ei vielä murehdita. Simpiän yli aiotaan päästä saarten suojissa.
Vakiopaikassa Sammakkosaaressa syödään eväät. Osataan jo kiertää kivet. Huomataan, että tuuli kääntyy pohjoiseen. Uskotaan, että manner suojaa Simpiällä.
Mutta Hianselältä ja Munalahdesta tuulee. Aallot kasvavat ja tulevat sivusta. Se ei ole paras vaihtoehto pitkälle, kapealle ja kepeälle veneelle. Nyt ei vaihdeta. Yksi soutaa tuulisen osuuden.
Vene keikkuu, airo tökkää aaltoon. On vedettävä alempaa, jotta lapa nousee laineen yli. Yhtäkkiä muistan kirjahyllystä yhden kirjan kannen: Juhani Ahon Lastuja.
Sitten pääsee syvä huokaus. Manner antaa suojaa ja aallot laantuvat. Vaihdetaan vuoroa, aurinko paistaa jo alhaalta. Ilta nousee ja tuo mukanaan sateen. Se ropsauttaa meidät kosteiksi juuri ennen Käräjäniemeä kapeikossa. Siinä on syvää ja vasemmalla rosoisia luotoja.
Mökärän kohdalla pakara ei halua enää soutaa. Iskiashermo kysyy, koska tämä loppuu. Apajalahdessa se loppuu.
Tuli käytyä soutaen kirkolla. Täytettiin hienoa muistojen kirstua retkellä, jota ei unohda koskaan.
Kunnan eläinlääkäri haluaa veneen, jota voi soutaa kasvot menosuuntaan. En osaa neuvoa, mistä Kangasniemellä sellaisen saisi. Amerikassa on kuulemma. Amerikassahan on kaikkea – paitsi ei Puulaa.
Tarja Virmala on Kangasniemen mökkiasukas, mutta harkitsee parhaillaan muuttoa tänne pysyvästi.
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.