Mannisen ladulla saa lisää elämäniloa. Latu on kodikas, persoonallinen ja lämminhenkinen – sellainen hiihtokeskuksen ladun aito maalaisserkku.
Tarja Virmala
Kello ei soi enää aamuisin. Jos se on ehtinyt yhdeksään saakka tai kymmeneen, mielessä ei synnykään paniikkia. Kun on ollut minuuttiviisarin orja liki elämänsä, siitä vapautuminen on uskomaton tunne. Jo viikon aikana tunnit lyhenevät, ja aika saa uuden merkityksen.
Juhlistin taivaan lintu -tunnelmaani hiihtämällä Hokkaan. Hiihdän Otto Mannisen ladulla usein, jos on talvi, lunta ja latua. Melkein kaikkien hiihtokeskusten liki kaikki ladut olen elämäni varrella kolunnut. Eikä missään ole niin kotoisaa ja kodikasta kuin matkalla kylältä Hokan koululle.
Lähden lykkimään Säynätlammen reunaa. Luisto on hyvä ja suksi kantaa. Lampea katsellessa muistan läheistä työtoveriani, jota usein kuljetin Suurolan peltojen poikki Säynätlammelle kylään äitinsä luo. Töyhtöhyypät lentelivät ja kiurut visersivät. Kullerot kukkivat ja portailla odotti iloinen ja onnellinen äiti. Tyttärensä sanoin muori ja hänen rakastava miehensä. Kohtaaminen oli joka kerta suurta iloa täynnä.
Talo on nyt toisilla ja asukkaat ovat muuttaneet taivaaseen. Mutta portin ohi hiihtäessä läikähtää rinnassa aina. ”Muori oli siellä Säynätlammen rannalla niin onnellinen”, sanoi ystäväni.
Latu jatkuu pellon reunaa. Oikealla soljuu sulana leveä oja. Koiranputket sen varrella kannattelevat lumimöykkyjä. Teinikuuset ovat lumen kuorruttamia. Sitten mennään yli tien.
Ketonkolontien sillalla katson, mitä värejä kirkolle päin näkyy. Taivas on usein harmaa, joskus sininen, aina silloin tällöin vähän punainen. Sillalta näkyy pitkälle Ruovedenselälle. Kaislikko kapeikossa on sankkaa. Tähkät ovat muhkeita ja tumman sinapin värisiä. Tuossa tiheikössä kelpaa lintupoikueen piileskellä.
Pelto, heinälato ja sukellus kuusikon läpi seuraavalle pellolle. Tiukka oikea metsikköön. Hiihtokeskuksen laduilla ei ole näin kireitä käännöksiä. Turistien sukset kääntyvät laiskemmin.
Mäki mutkittelee metsikössä ja halkopinojen välissä. Tekee sellaisen loivan ässän. Sitten noustaan nuoren kuusikon välissä mäelle, Pirunpellon ja Metsäkirkon ohi kodalle vaaleanpunertavaan koivikkoon. Ei näytä olevan makkaranpaistajia – eikä lintubongareita.
Koivikon välissä polveilevaa latua pitkin Leppäniemen kartanolle. Suuren kodan ohi ja lehtikuusikon laitaa tien yli. Ilma on puhdas ja avara, metsä hiljainen, latu vapaa mennä.
Kohta tullaan tunneliin, jota on useampi kilometri. Ensin ylös ja sitten alas hurmaavan kuusikon suojissa piilossa. Suksi kulkee pintakaasulla.
Pellon laidassa kuusen oksat roikkuvat kasvojen korkeudella. Maalaisladulla se kuuluu asiaan, hiihtokeskuksessa ei kuuluisi.
Pellolle ja tiukka vasen toiselle pellolle. Tässä kohtaa olin kerran hiihtää verisen jäniksen pään yli. Olen maalaiselämän sydämessä. Seuraavassa sankassa kuusikossa hiihdin joskus kohti lepäävää haulikon piippua. En säikähtänyt. Metsämies kuuluu maalle.
Pellon reunassa pitää kaartaa ja metsään tullessa laskea helppoa kumparelaskua. Mäki ylös Hokan koululle suuren kuusen luo. Ja sitten kaivetaan vyölaukusta eväät. Ruisleipä ei maistu missään paremmalle. Ehtaa ruista, voita ja metukkaa, pullosta itse tehtyä mustaherukkamehua. Aah! Ja sitten mäki alas ja takaisin.
Paluumatkalla pysähdyn monta kertaa ottamaan kuvia. Ketunkolontien ladosta minulla on parikymmentä kuvaa, mutta filmihän ei maksa nykyisin juuri mitään.
Paluumatkalla Säynätlammen rannalla mietin, miten monta iloista ja hyväntuulista ihmistä kohtasinkaan. Jokainen ylisti hiihtokeliä ja oli iloinen talvesta. Kun tavanomainen muuttuu epätavanomaiseksi, se nousee uuteen arvoon.
Riisun sukset ja kääriydyn paksuun toppatakkiin. Nousemme autoon yhdessä isommaksi kasvaneen elämän ilon kanssa ja lähdemme ajelemaan mökkiä kohti.
Tarja Virmala on Kangasniemen mökkiasukas, mutta harkitsee parhaillaan muuttoa tänne pysyvästi.
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.