Pitkäpellossa seisahtuu miettimään, millaista elämä oli kaksisataa vuotta sitten. Nykyihminen harvoin kohtaa tunteen, että kello lakkaa käymästä. Sellainen tunne syntyy Pitkäpellon tuvan kiikkustuolissa.
Tarja Virmala
Oli heleätä heleämpi kesäpäivä, kun suuntasimme Kristiinan ja hänen kameransa kanssa Toivakan tietä pitkin kohti Pitkäpeltoa. Sitten Makkolantielle oikeaan ja pian ollaan määränpäässä.
Tuulimylly seisoi pihatien varressa jylhänä. Tänään ei olisi jauhatuspäivä, sillä ilma oli pysähtynyt. Aika seisahtui myös, kun ryhdyimme katselemaan ympärillemme.
Ihastelimme malkakattolista navettaa, johon katon juuriskoukut oli kaivettu puun juurakoista. Rakennusten hirret olivat harmaita ja ovet matalia. Portaan virkaa toimittivat kivet. Katot oli ladottu päreistä.
Talli, vaate-, nukkuma- ja vilja-aittoja, riihi, sauna, kellari, tuulimylly ja itse talo. Pihamaa havisi menneisyyttä. Ajan patinaa oli tässä pihapiirissä niin paljon, että sen sulattelu kävi mielikuvituksen päälle.
Rakennukset olivat täynnä toinen toistaan hurmaavampia tavaroita. Pyörittelin kädessäni laakeaa ja matalaa puista astiaa.
–Se on pesupalju. Siinä pestiin pyykkiä, lipeällä, Kristiina tiesi kertoa.
Kuvittelin siskoja sadan vuoden takaa hakemassa vettä kaivosta, järvestä, jään alta. Veivät sen puisella saavilla kantaen tai kelkalla lämmitettäväksi karjakeittiöön. Sitten nyrkkipyykille, pyykkilauta laulamaan ja lipeätä kehiin.
Vedet väännettiin suurista vaatekappaleista korennoilla. Se ei ollut heikkopuisen hommaa, mutta talonpoikaisnaiset olivatkin rotevia ja juurevia. Pitkäpelto herättää niin paljon kysymyksiä menneestä elämästä, että kaipaan taas kovasti aikakonetta.
Tuvassa on suuri uuni. Sen lämmittämiseen tarvittava halot ajettiin rakennuksen sisään hevosella. Uunin edessä roikkuu riimussa pata. Siinä keitettiin tulella puurot, vellit ja keitot.
–Tuolla kettingillä saa säädettyä padan etäisyyttä tulesta, tietää taas Kristiina.
– Oi, sittenhän se on yhtä nopeavaikutteinen kuin induktiolieteni. Induktiostani ei vaan tule sitä hurmaavaa avotulen aromia.
Tuvan lattialankut ovat leveät. Ne ovat kestäneet hyvin aikaa ja elämää. Kuinka moni ihminen niillä onkaan askeltanut. Emännät puhdistivat lattiat kesällä vedellä ja hiekalla – luulen.
Ikkunan edessä on kangaspuut. Kankaat vaatteisiin kudottiin itse. Pellava kasvoi omalla pellolla ja siitä tehtiin monivaiheisella käsittelyllä lankaa.
–Oletko kuullut sanonnan, että on vinossa kuin vitojan värkki, kysyn Kristiinalta. Ei hän sitä tuntenut.
–Naiset istuivat vinossa penkin päässä, pitivät pellavaa vasemmassa kädessään ylhäällä ja vitoivat vitoimella pellavasta tappurat ja rohtimet.
Istuin kiikkutuoliin ja aloin kuvitella, millaista elämä oli toista sataa vuotta sitten. Katossa oli räppänä, josta savu pääsi ulos. Katto oli musta. Miten aika kului talvella, kun valoa oli vain kuusi tuntia. Pärettä piti polttaa jatkuvasti ja koko ajan oli hämärää.
Mitä ihmiset tekivät pimeän aikana? Käsitöitä päreen valossa? Nakertelivat tarvekaluja pitkällä penkillä? Kellahtivat sitten tuvan nurkkaan olkipatjalle maata.
Millaista tuvassa mahtoi olla paukkupakkasella? Kipusivatko kaikki uuninpankolle nukkumaan.
Kesä loistaa kirkkaana pellavaverhojen lomasta. Emäntä lienee kutonut verhot itse. Lattiassa näkyy pari koloa – ehkä luomapuita varten.
Päivä on kirkas, sireenit kukkivat molemmin puolin taloa. Pellot ovat voikukkien pilkuttamia, ja pihlaja alkaa sulkea kukkiaan. Nurmikko on kirjava luonnon pienistä kesäkukkasista.
Ihastelemme vanhaa aitaa ja ihmettelemme vilja-aitassa laarien reunojen jykevyyttä.
–Huomaatko, että laidankorkeus on säädettävissä sisällön mukaan, kysyy Kristiina.
Seinässä on urat lautoja varten. Millainen mahtoi talvi olla, jos laariin kertyi syksyllä vain vähän jyviä? Jos kesä oli kurja ja kato vei sadon, millä sitten elettiin?
Pitkäpellossa ymmärtää sen, miten erilaista elämä oli vielä sata vuotta sitten. Se oli työntäyteistä omavaraistaloutta ja luonnon armoilla elämistä. Luonto oli rikkaampi ja ihminen eli sen kanssa enemmän sovussa kuin tänään.
Vedän pihamaalla syvään sireenin tuoksua. Annan kesätuulen rientää iholla ja katselen korkealle taivaansineen. Täällä aika pysähtyy. Se tekee tämän päivän ihmiselle niin hyvää.
Pitkäpellon Kotiseututalo on Kangasniemen kotiseutuyhdistyksen omistuksessa.
Avoinna
heinäkuussa sunnuntaisin
klo 12.00–15.00
Muut ajat tilauksesta.
Blogi on osa sarjaa, jossa valokuvaaja Kristiina Procope-Hietanen ja kirjoittaja Tarja Virmala kiertävät yhdessä Kangasniemen nähtävyyksiä.
Kristiina Procope-Hietanen 
Tarja Virmala